AJATUKSIA OPPIMISKÄSITYKSISTÄ,
IHMISKÄSITYKSISTÄ …
Ammatillisessa
opettajakoulutuksessa keskeistä on syventyminen eri oppimiskäsityksiin ja
teorioihin niihin taustalla. Oman opettajuuden kasvunprosessi koostuu
erilaisista tiedoista, taidoista, ajatuksista, näkemyksistä, ideologioista, filosofiasta...
Olennaista on se, että jokainen opiskelija kasvaa omaan opettajuuteensa omaa
polkuansa pitkin ja kerää reppuunsa itselleen niitä merkityksellisimpiä asioita
matkan varrelta. Mitä eväitä kukin itsellensä reppuun kerää riippuu pitkälti
aiemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta mutta myös elämänkokemuksesta sekä omista
arvoista.
Itselläni, jolla
peruskoulutus ja työkokemus on vahvasti kiinnittyneenä hoitoalaan, joka
pohjautuu taas hoitotieteisiin, on olennaista käsitys ihmisestä holistisesta
näkökulmasta, käsitys ympäristöstä, terveydestä ja hoitamisesta. Hyvin vahvasti
taustalla vaikuttaa humanistinen ihmiskäsitys, joka voidaan määritellä ihmisen
kunnioittamisena ja jokainen ihminen nähdään arvokkaana sekä yksilöllisenä,
aktiivisena ja päätöksiä tekevänä. Ihmisellä on menneisyys, nykyisyys ja
näkemys tulevasta. Ihminen on myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä
kanssa ja vuorovaikutus on kahdensuuntaista molempiin suuntiin. Terveyttä
voidaan määritellä esimerkiksi fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin
tilaksi tai näiden osa-alueiden tasapainotilana, jolloin ihmisen toimintakyky on
mahdollisimman hyvä eri tilanteissa. Hoitotyöhön ja hoitotieteisiin liittyy
olennaisesti myös terveyden edistäminen ja sen osana “empowerment” eli
voimavaralähtöisyys, voimaannuttaminen. Hoitaminen sisältää kaikkea näitä em. asioita
mutta myös kuntouttamista, toimenpiteitä ja sairauksien hoitoa ja
ennaltaehkäisyä.
Omalla kohdallani uskon,
että hoitoalan ja koulutuksen kautta saamani näkemykset ja arvot heijastuvat
myös tulevaan opettajan työhöni. Toisaalta näen myös paljon yhteneväisyyttä
hoitotieteiden ja kasvatustieteiden näkökulmissa. Ne näkökulmat, joita
hoitotiede ja hoitotyö nostaa ei voida poissulkea kasvatustieteellisestä ajattelusta.
Oppimisprosessissa on kyse kokonaisuudesta ja opettajan tulisikin nähdä oppija
kokonaisuutena, johon vaikuttaa niin ympäristö, yksilöllinen terveydentila ja voimavarat
sekä valmiudet oppimiseen.
Kasvatustieteet nostavat
merkittävimmiksi oppimiskäsityksiksi ja ihmiskäsityksiksi behaviorismin, kognitivismin,
konstruktivismin ja humanismin. Opettajaopinnoissa pohdimmekin tarkemmin
erilaisia oppimiskäsityksiä sekä niihin liittyviä ihmiskäsityksiä. Erilaisten
oppimiskäsitysten ymmärtäminen on pohja opettajuudelle ja pedagogiselle
ammattitaidolle. Keskeisten oppimiskäsitysten erottaminen toisistaan on
olennaista mutta ei aina niin yksiselitteistä, sillä ne myös linkittyvät
toisiinsa ja uudemmat oppimiskäsitykset pohjautuvat esimerkiksi vanhempiin. Uudemmat
oppimiskäsitykset ovat ikään kuin jalostuneet vanhemmista ja pyrkineet
korjaamaan niiden heikkouksia. Itse koen kaikissa oppimiskäsityksissä omat
vahvuutensa ja heikkoutensa. Omassa opettajuudessani en lähtisi sulkemaan
mitään täysin pois omasta opettajuuden käyttöteoriastani vaan pitäisin eri
oppimiskäsityksiä rinnakkain.
Behavioristisen ihmiskäsityksen
ja oppimisteorian taustalla on ollut useita henkilöitä, jotka ovat vieneet
behaviorismin ajattelua ja teoriaa eteenpäin. Yksi tunnetuimmista oli venäläinen Ivan Pavlov
(1849-1936), joka tuli tunnetuksi Pavlovin koiristaan ja koiriin liittyvistä
kokeistaan. Pavlovin luoman klassisen ehdollistamisen esimerkki oli tilanne,
jossa koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho
sai koiran kuolaamaan ja kun koetta oli toistettu tarpeeksi usein, koira alkoi kuolaamaan
jo pelkästä kellonsoitosta. Ideana oli, että erilaisella ärsykkeellä saadaan
aikaan toiminta tai reaktio, joka ei kuulu opetetun yksilön normaaliin
toimintaan. Toinen behaviorismin kehittäjä
ja eteenpäinviejä oli yhdysvaltalainen psykologian professori John B. Watson (1878–1958),
joka tuli tunnetuksi ‘Albert-vauva’ kokeistaan. Kokeet ovat saaneet
kyseenalaisen maineen ja saanut osakseen runsaasti kritiikkiä, jossa pienelle
Albert-vauvalle tehtiin erilaisiin ärsykkeisiin liittyviä kokeita. Albert-vauva
saatiin pelkäämään esimerkiksi rottia lisäämällä rotan tulemiseen samaan tilaan
Albertin kanssa jokin kova ääni tai paukahdus. Pikkuhiljaa jo pelkän rotan
näkeminen sai Albertin pelkäämään. Sama toistui myös muiden eläinten kohdalla.
Myös yksi behaviorismin kehittäjiä
oli Edward Thorndike (1874–1949), joka kehitti konnektionismin eli S-R teorian.
Eläinkokeissaan hän havaitsi, että toistuvan yrityksen ja erehdyksen kautta
tapahtuvassa oppimisessa tietyt yhteydet sensoristen ärsykkeiden (S) ja niitä
seuraavan käyttäytymisen eli reaktioiden (R) välillä vahvistuu tai heikkenee
sen mukaan, mitä seurauksia käyttäytyminen saa. Sen sijaan B.F. Skinnerin (1904–1990)
mukaan koulutuksella on kaksi päätarkoitusta: opettaa sekä verbaalisen että
ei -sanallisen käyttäytymisen ohjelmistoja ja kiinnostaa oppilaita oppimaan.
Skinner oli sitä mieltä, että oppijan tulee harjoitella käyttäytymistä
oppiakseen uusia asioita. Skinner uskoi, että tehokkaan opetuksen on
perustuttava positiiviseen vahvistukseen, joka on hänen mukaansa tehokkaampi
muuttamaan ja vahvistamaan käyttäytymistä kuin rangaistus. Rankaiseminen voi
tuottaa epäsuotuisaa käytöstä kuten ilkivaltaa ja poissaoloja.
Kuten aiemmin esiteltyjen
behaviorismin oppi-isien teoriat totesivat, että behaviorismissa olennaista on omien
sisäisten ajattelu prosessien syrjään jättäminen ja keskittyminen olemassa
olevaan. Ympäristö muokkaa käyttäytymistä niin että oppimiseen vaikuttaa
ympäristö, ei niinkään oppija itse. (Ruohotie 2000, s.108) Behavioristisessa ajattelussa
opettaja nähdään ikään kuin auktoriteettina, joka ylhäältä alaspäin kaataa
tietoa oppijoiden päälle ilman, että oppijassa tapahtuu varsinaisesti
minkäänlaista ajatteluprosessia ja asioiden käsittelyä.
Itse näkisin behavioristisessa
oppimiskäsityksessä sen näkökulman positiivisena puolena, jossa oppija voi
selkeästi esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen kautta saada oppia. Opettajan
tulee kuitenkin luoda oppimistilanne turvalliseksi ja mielekkääksi, jossa
oppija voi turvallisesti myös erehtyä ja näin virheiden pohjalta oppia ja
analysoida saamaansa oppia aiheesta. On myös olemassa edelleen asioita, joita
voi olla perusteltua opetalla ulkoa mikä liittyy juuri behavioristiseen
ajatteluun. Monilla aloilla on esimerkiksi tiettyjä käsitteitä, malleja tai
kaavoja, joita voi olla hyvinkin perusteltua opetella ulkoa. Perinteiset
kertotaulutkin eivät tue pelkästään vaativampia matemaattisten taitojen
omaksumista vaan auttaa myös arjessa monissa tilanteissa. Omalla alallani
hoitotyössä kuten myös lääketieteen alalla on opeteltava tiettyjä
lainalaisuuksia ulkoa, sillä esimerkiksi tilanteissa, joissa on toimittava
nopeasti ihmishengen pelastamiseksi akuuteissa tilanteissa, tiedon on tultava
nopeasti päätöksenteon tueksi ja usein ulkomuistista. Täytyy kuitenkin
ymmärtää, että pelkkä ulkoa muistaminen ei takaa oppimista vaan ensisijaisesti tulee ymmärtää asiayhteys sekä siihen liittyvät syy-seuraussuhteet.
Kognitiivisessa
oppimiskäsityksessä on kyse siitä, miten ihminen prosessoi tietoa: oppiminen
nähdään tiedon prosessointina. Oppija käsittelee erilaista tietoa aktiivisesti:
tietoa vastaanotetaan, tehdään havaintoja, valikoidaan, taltioidaan, tulkitaan
ja kehitetään aktiivisesti. Malli syntyi 1960-luvulla behavioristisen ajattelun
vastineeksi, jossa ulkoisesta alettiin kiinnittämään huomiota enemmän oppijan ja
ihmismielen sisäisiin ilmiöihin, kognitiivisiin prosesseihin.
Mielekäs oppiminen alkaa
käytännön elämän ongelmista ja ristiriidoista. Oppijan mielessä syntyy
tiedollinen ristiriita, kun hänen tietonsa ja taitonsa eivät riitäkään
tilanteen hallitsemiseen. Oppija pyrkii ratkaisemaan ristiriidan joko
hankkimalla uutta tietoa (assimilaatio) tai hän järjestää aiemman tiedon
uudella tavalla (akkommodaatio). Oppimisen tuloksena syntyy jäsentyneitä
ajatuksia sekä selittäviä periaatteita, joista muodostuu oppijalle toimintaa
ohjaavia sisäisiä rakenteita ja malleja, skeemoja. Uuden tiedon omaksuminen
nähdään aina riippuvaisena aikaisemmasta tiedosta. (JAMK 2021) Kognitiivinen
oppimisajattelu pitää tärkeänä myös oppijoiden metakognitiivisten taitojen
kehittämistä. Metakognitiivisilla taidoilla tarkoitetaan oman oppimisen
kriittistä arviointia: miten oppii ja miten voi kehittää oppimistaan.
Kognitiivisessa
oppimiskäsityksessä peruskäsitteitä ovat havainto, oivallus ja merkitys.
Ihmismieli on aktiivinen ja ajatteleva tulkiten kokemuksia ja antaa merkityksiä
tapahtumille. Suurin ero behavioristisessa ja kognitiivisessa
oppimiskäsityksessä on kontrolliuskomuksissa, siinä missä locus of control sijaisee. Kognitiivisessa ajattelussa se on
oppijassa itsessään, kun taas behavioristisessa ajattelussa ympäristössä.
Oppimisen kannalta on olennaista informaation kytkeminen jo olemassa olevaan
tietoon. Oppimisen tulee olla mielekästä, ulkoa opittu tieto ei kytkeydy tai
ole sidoksissa kognitiivisiin rakenteisiin ja sen vuoksi unohtuu helposti. (Ruohotie
2000, s.110–111)
Itse koen kognitiivisen
oppimiskäsityksen mielekkäänä juuri sen vuoksi, koska oppija on aktiivinen ja oppiminen
perustuu ajatteluun ja oivalluksiin. Vierastan ajatusta siitä, että oppija
nähdään passiivisena ja omat ajatteluntaidot eivät pääse käyntiin juuri missään
oppimisen vaiheessa. Viittaan jo aiemmin mainitsemaani hoitoalaan tai
lääketieteeseen, jossa esimerkiksi kognitiivisesta ajattelusta on suurta
hyötyä. Esimerkkinä voi olla vaikkapa potilaan diagnoosin tekeminen kokeneen lääkärin
ja vastavalmistuneen lääkärin välillä. Kokenut lääkäri on työssään kohdannut
paljon potilaita ja noista kohtaamisista kertynyt runsaasti ’hiljaista tietoa’,
joka auttaa työssä suoriutumisessa ja päätöksenteossa. Tärkeää on kuitenkin
huomioida, että pelkkä kokemusperäinen tieto ei riitä vaan oppija tarvitsee
myös riittävän määrän tavoitteellista valmentautumista ja muodollista opiskelua
ns. formaalia tietoa. (Eteläpelto 2005, ss.147–153)
Konstruktivismin
perusajatus on, että tieto on todellisuuden tulkintaa. Tieto sopii
todellisuuteen, mutta ei ole sen kopio. Oppiminen on tiedon aktiivista
konstruointia, ja oppiminen perustuu ihmisen uteliaisuuteen. Konstruktivistisen
käsityksen mukaan tietoa ei voi sellaisenaan välittää oppijalle, vaan oppija on
aktiivinen tiedon konstruoija eli tietorakenteiden muodostaja
oppimisprosessissa. Oppija tekee informaatiosta oman tulkintansa ja luo tiedon
konstruktionsa aikaisempien tietojensa ja kokemustensa pohjalta. Konstruktivismi
edustaa oppimiskäsityksen muutosta tiedon kopioinnista tiedon rakentamiseen,
muuntamiseen. (Anttila 2022)
Itse koen konstruktivistisen oppimisen varsin hedelmällisenä oppimisen kannalta, koska oppijan rooli on aktiivinen, ajatteleva ja oivaltava. Jokaisella oppijalla on iästä riippumatta menneisyys ja aiempia kokemuksia, jotka vaikuttavat oppimiseen. Opettajan tulee ottaa nämä huomioon ja tältä pohjalta kyetä muokkaamaan myös opetustapojaan ja menetelmiä oppijan tarpeiden mukaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Sosiaalinen konstruktionismi on eräs konstruktivismin suuntaus, jossa korostuu kielen merkitys ei siis yksilö eikä ulkoinen maailma. Toisena perustavana lähtökohtana on kiinnostus ihmisten välisiin suhteisiin. Konstruktionistit ovat kiinnostuneita yhteistyöstä, konflikteista, merkityksistä, neuvottelemisesta, retoriikasta, rooleista sekä kielen tehtävistä ihmisten välisissä suhteissa. Sosiaaliseen konstruktionismiin perustuvassa pedagogiikassa korostuu sosiaalinen vuorovaikutus, yhteistoiminta, keskustelu, tulkintojen ja merkitysten vaihto, niistä neuvottelu, sekä tietoisuus erilaisista puhetavoista (Löytönen 2022). Kaikkeen opettamiseen liittyy vahvasti vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot. Hyvillä vuorovaikutustaidoilla oppijan kohtaaminen helpottuu ja kohtaamisen taito on yksi olennaisimpia tekijöitä oppimisen prosessissa. Toisaalta vuorovaikutuksen ja keskustelun avulla opettaja kykenee ohjaamaan oppijoita ajatteluun, itseilmaisuun, harjoitellaan keskustelutaitoja sekä dialogia. Itse olen tottunut opiskelijana rooliin, jossa opettaja puhuu ja oppijat ovat hiljaa. Tämä käsitys muuttui pikkuhiljaa vasta ollessani ammattikorkeakoulussa hoitoalan opinnoissa. Tuolloin keskustelulle annettiin enemmän tilaa ja keskustelu nähtiin arvokkaana tapana oppia ja jakaa ajatuksia sekä oppia uutta. Nykyisissä opettajaopinnoissa keskustelulle on annettu aikaa ja siihen on kannustettu. Itse ajattelen, että keskustelu oppimisen keinona on oiva keino esimerkiksi jakaa tietoa sekä näkemyksiä haastavista ja vaikeista asioista. Esimerkiksi arvoihin ja etikkaan liittyvät kysymykset eivät välttämättä avaudu lukemalla kirjaa tai tutkimuksia, vaan keskustelun avulla asiaan voidaan saada täysin uusia ulottuvuuksia. Keskustelu on oppimisen tukena aktivoimassa oppijoita sekä motivoimassa oppimisprosessissa. Oppija saa tunteen osallisuudesta ja kokee merkityksellisyyttä.
LÄHTEET:
Anttila, Eeva (2022) Konstruktivistinen oppimiskäsitys – Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa (teak.fi)
Eteläpelto, Anneli - Tynjälä, Päivi (2005). Oppiminen ja asiantuntijuus. WSOY
JAMK (2021). Oppimiskäsitykset.
Löytönen, Teija (2022). Sosiaalinen konstruktionismi – Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa (teak.fi)
Ruohotie, Pekka (2000). Oppiminen ja ammatillinen kasvu. WSOY.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti