SATU HAMALI -OPETTAJUUDEN ANATOMIA part 6

 

SATU HAMALI -OPETTAJUUDEN ANATOMIA part 5

 

KOKEMUKSIA OPETUSHARJOITTELUSTA

 

Opeopintoihin liittyy olennaisena ja isona kokonaisuutena opetusharjoittelu. Alkujaan se näyttäytyi moodlessa isona mörkönä, josta tuntui olevan vaikeaa saada otetta. Mistä lähden liikkeelle, miten siihen kuuluvat tehtävät tehdään ja mitä minulta odotetaan. Opetusharjoittelupaikka tuli hankkia itse. Harjoittelupaikan etsintä osoittautui yllättävän työlääksi. Aloitin etsinnän mielestäni ”hyvissä ajoin” jo syksyllä 2022 ja tavoitteena harjoittelu oli suorittaa kevään 2023 aikana. Koska en ollut työsuhteessa mihinkään ammatilliseen oppilaitokseen niin kontakteja ei juurikaan ollut suuntaan tai toiseen. Harjoittelupaikan etsiminen oli käytännössä kuin verkkojen heittämistä mereen ja odottamista, jos joku oppilaitos hakemukseeni vastaisi. Päivitin CV:tä ja hakemusta ja prosessia voisi mieltää täysipäiväiseksi työnhauksi. Osoitin hakemukseni eri ammatillisten oppilaitosten koulutuspäälliköille Uudenmaan ja Kanta-Hämeen alueella. Monesta paikasta hakemukseeni ei edes vastattu ja joistakin vastattiin, että opeharjoittelupaikat ovat jo täytetty. Tämän prosessin aikana huomasin, että esimerkiksi ammattikorkeakouluun haluavan opeharjoittelijan tulee jättää hakemus jo reilusti puolta vuotta ennen! Samoin oli joihinkin ammattioppilaitoksiin.

Sain sellaisen käsityksen ja itselleni tuli mielikuva, että oppilaitokset kyllä ottavat opeharjoittelijoita ja koulutuspäälliköiltäkin (jotka vastasivat) tuli pääosin vihreää valoa mutta suurin ongelma oli ohjaajan löytyminen. Opeharjoittelijan ohjausta ei ole erikseen resursoitu opettajan työaikaan, joten motivaatio ja kiinnostus tulee olla pitkälti opettajasta itsestään lähtöisin. Opeharjoittelun ohjaus ei ole millään tavalla velvoittavaa eikä siihen työnantajan puolelta ikään kuin pakoteta. Itse olin tottunut, että sotealalla opiskelijoita oli jatkuvasti ja työnantaja tavallaan ”velvoitti” harjoittelijoita ottamaan, halusitpa tai et.

Tilanne näytti pitkään siltä, että mitään harjoittelupaikkaa ei löytyisi. Lopulta tärppäsi ja sain kuin sainkin paikan ammatillisesta oppilaitoksesta. Myöhemmin minulle tarjottiin paikkaa myös toisaalta mutta olin jo siinä vaiheessa aloittanut opeharjoittelun, josta sitä minulle ensimmäisenä tarjottiin. Opetuksena tästä: kannattaa olla TODELLA ajoissa liikkeellä, itsensä markkinointiin kannattaa panostaa ja oma CV päivittää. Pahitteeksi ei ole, jos löytyy kontakteja jo entuudestaan jostain oppilaitoksesta.

Aiempaa kokemusta minulla ei ollut ammatillisesta oppilaitoksesta niin opiskelijan kuin opettajankaan rooleista, joten totta kai se sai polvet tutisemaan ja perhoset lentämään vatsanpohjassa kun astuin oppilaitoksen ovesta sisään. Ensimmäisellä kerralla tapasin ohjaajani ja kävimme läpi harjoittelun tavoitteita ja mitä opeharjoittelu pitäisi sisällään. Kuva  alkoi hieman rakentua ja konkretisoitua  mutta edelleen harjoittelun liittyvät tehtävät olivat kuin valtava möykky tai selvittämätön lankavyyhti mielessäni. Opeharjoittelun tavoitteiden laatiminen, suunnitelman kirjoittaminen siihen liittyvine taustateorioineen ja opetushetkien suunnitelmien työstäminen oli todella työlästä. Päätin kuitenkin aiheisiin paneutua tunnollisesti ja syvällisesti, jotta tehtävät palvelisivat oppimistani mahdollisimman laajasti. Helppo rasti se ei kuitenkaan ollut, kenties vaativinta mitä opeharjoitteluun on liittynyt. Jo pelkästään oman opettajuuden käyttöteorian pohtiminen ja sanoittaminen oli vaikeaa, kun eihän itselläni ollut vielä oikeastaan mitään opettajakokemusta. Ainoat kokemukseni ovat lähinnä hoitoalan opiskelijoiden ohjauksesta työelämästä, asiakkaiden ohjaus hoitotyön eri tehtävissä ja alakouluikäisten lasten harrastustoiminnan ohjaus ja suunnittelu. Toki näistä kaikista kokemuksista on ollut hyötyä mutta jo ympäristönä ammatillinen oppilaitos oli itselleni vieras maailma.

Opetusharjoittelun aikana tein 3 erillistä opetushetkeä, jotka suunnittelin ja toteutin alusta loppuun. Myös materiaalit tein itse pääosin mutta joitakin ohjaajani luentomateriaaleja muokkasin ja päivitin. Tämän lisäksi olin myös seuraamassa muina kertoina opetusta ja toimin ”apuopena” kun teimme käytännön harjoituksia. Yhteisopettajuus toimi hyvin tilanteissa, kun ryhmää piti jakaa ja oppijat etenivät tehtävissään hieman eri tahtiin. Tunsin, että oppijat ottivat minut hyvin vastaan ja vuorovaikutus oli luontevaa. Kyse oli lähihoitajakoulutuksessa olevia aikuisopiskelijoita. Palautetta sain kiitettävästi opiskelijoilta aina sitä kysyessäni ja opin paljon itsekin matkan varrella. Hyvin hektistä opetus on, tilanteet muuttuvat ja vaihtelevat (nopeallakin aikataululla) ja ryhmät ovat hyvin heterogeenisiä. Opettajalla tulee olla hyvät taidot ottaa koko ryhmä haltuun ja huomioida oppijoiden erilaiset tarpeet, aika haastava homma! 

Asioita opetetaan melko tiukalla aikataululla ja opetus on tiivistä. Opetuksessa hyödynnetään teoriaa mutta myös käytännön harjoittelulla opetusluokassa on suuri merkitys. Opetuksessa hyödynnetään erilaisia opetusmenetelmiä kuten PBL, case, yhteistoiminnallinen oppiminen, flipped learning, integratiivinen oppiminen… Erilaisia oppimisympäristöjä on erilaisia teoria- ja harjoitusluokista verkko-oppimiseen. Se kuinka paljon esimerkiksi digitaalisuus näkyy opetuksessa, vaihtelee uskoakseni paljon opettajan omasta kiinnostuksesta, motivaatiosta, taidoista ja myös opetuksen sisällöistä ja tavoitteista. Oppimisalustoina käytetään esimerkiksi Studentaa ja Itslearning -alustoja.

Aika oppilaitoksessa on joka tapauksessa niin lyhyt, että sen anti on lopulta pintaraapaisu. Itselleni tuli tunne, että olisin halunnut vielä lisää tietoja eri oppimisalustoista ja niiden käytöstä osana opetusta, HOKS sisällöt ja niiden laatiminen, moniammatillisuus oppilaitoksessa esimerkiksi miten eri opettajat keskenään järjestävät opetusta ja tekevät yhteistyötä, samoin oppilashuollon näkyminen ja rooli…

Oma antini opetuksen suhteen oli mielestäni se, että kykenin antamaan opiskelijoille objektiivisen kuvan hoitoalasta ja hoitotyöstä. Oma kokemukseni hoitoalasta on pitkä, lähes 20 vuotta ja tuohon ajanjaksoon on mahtunut monenlaisia käänteitä, niin iloisia kuin surullisia. Tunteita laidasta laitaan ja monta kokemusta rikkaampana. 20 vuotta on toisaalta antanut mutta myös kuluttanut, syönyt ja ikäväkseni sanoa tuhonnut jotain, mutta mikä tärkeintä, en anna noiden kokemusten vaikuttaa omaan toimintaani ja opetukseeni. Kaikki kokemukseni ovat subjektiivisesta näkökulmasta koettuja ja nähtyjä, epäreilua ja epäammatillista olisi siirtää omia negatiivisia kokemuksia omaan työhön opettajana.

Päinvastoin pyrkimyksenä on antaa positiivinen, kannustava, innostava ja mielenkiintoinen käsitys alasta, johon oppijat ovat opiskelemassa ja valmistumassa. En tavoittele ruusunpunaista kuvan rakentamista hoitoalasta oppijoille vaan rehellistä, aitoa ja positiivia näkökulmia esiintuoden. Mielestäni se on ammatillisuutta, tarjoten näin oppijalle itselleen rakentaa mielikuva ja käsitys omien kokemustensa ja oppimansa perusteella. Opettaja ei ole vain tiedon siirtäjä vaan myös ohjaaja, roolimalli. Pidän tärkeänä, että opettaja on myös hyvä esimerkki oppijoille, joka toteuttaa ja sitoutuu omaan työhönsä ja arvoihinsa. Minulle on tärkeää perustaa opetus tutkittuun tietoon ja mielestäni siinä onnistuin. Hoitoala on kokonaisuudessaan niin laaja kenttä ja hoitoalaa opettavilla opettajilla on keskenään myös hyvin monenlaista koulutusta, kokemusta taustallaan. Se millaista kokemusta kullakin on, vaikuttaa omaan opetukseen ja niihin näkökulmiin mitä opetuksessaan nostaa esiin. Koska olen itsekin hoitajataustainen, minulle on rakentunut ammatti-identiteetti ja siihen liittyvän arvomaailman sisäistäminen ja käsitys ammattiin liittyvistä eettisistä periaatteista. Niitä on hyvä tuoda esille mutta ei korostaa. Opiskelijan tulee olla tietoinen arvoista ja eettisistä näkökulmista mutta samalla antaa mahdollisuus oppijalle itselleen rakentaa oma ammatti-identiteetti omine arvopohjineen.

Pedagogisesta näkökulmasta sain hyvää palautetta antamastani opetuksesta, äänenkäytöstä, rauhallisuudesta, materiaaleista, opetus vastasi tavoitteita, ajanhallinnasta... Myös rakentavaa palautetta tuli opiskelijoilta, jotka ovat S2-taustaisia, kuten huomioida kielitietoisuus opetuksessa sekä opetusmateriaalit sopivan napakat ja helposti seurattavat. Itselleni tuli tunne, että olisin halunnut enemmän myös kokeilla digitalisuutta osana opetusta, koska se jäi hieman taustalle mielestäni. Ymmärsin myös opeharjoittelun aikana, että omat tietoni ja taitoni ovat rajalliset ja minun on pakko hyväksyä myös se itsessäni, että en tiedä kaikkea ja toisaalta ei tarvitsekaan. Koska olen kuitenkin itseni pahin kriitikko ja jos huomaan, etten tiedä jostain asiasta mielestäni riittävästi tai asia on päässyt unohtumaan mielestäni se luo haasteen oppia lisää ja päivittää omia tietoja. Sitähän toisaalta opettajuus onkin, jatkuvaa oppimista ja omien tietojen päivitystä.

 

 

SATU HAMALI -OPETTAJUUDEN ANATOMIA part 4

 

ERILAISET OPETUSMENETELMÄT JA OPPIMISYMPÄRISTÖT

 

Erilaisia opetusmenetelmiä (pedagogisia malleja) on lukemattomia. Olennaista opettajuudelle on ymmärtää mitä oppiminen on ja miten me opimme. Tämän tiedon pohjalta on helpompaa lähteä pohtimaan erilaisia mahdollisuuksia opettaa ja ohjata sekä päättämään millaista opetusmenetelmää missäkin tilanteessa on tarkoituksenmukaista käyttää.

Opetustapahtumassa on kyse siitä, miten oppijan ja opettajan välinen vuorovaikutustilanne järjestetään. Taustalla tulee olla selkeä visio siitä, mitä on tarkoitus opettaa eli oppimiselle asetetut tavoitteet ja taustalla oleva opetussuunnitelma ja sen sisällöt.  Tarkoituksena on huomioida erilaisia tavoitteita yhden opetustapahtuman aikana ja toisaalta tavoitteet opetuksen järjestämisen taustalla voivat olla lähi-, väli tai etätavoitteita kattaen pidemmän ajanjakson tavoitteet. Millainen opetusmenetelmä valitaan siihen vaikuttaa myös oppijoiden ikä, taidot, osaaminen, tottumus, motivaatio, opetusryhmän koko, opettajan valmiudet ja kokemus erilaisista menetelmistä, opetettava aihe ja ylipäänsä olosuhteet. Opetusmenetelmän valintaan vaikuttaa myös tutkimustieto menetelmän yhteydestä oppimiseen. Opetusmenetelmien tulisi olla vaihtelevia, kannustavia ja aktivoivia oppimiseen. 

Erilaisia opetusmenetelmiä ovat esimerkiksi: 

Ongelmaperustainen oppiminen (problem based learning). Ideana on oppimisen käynnistyminen aitojen ammatillisesta ja työelämään pohjautuvista ongelmista ja niiden yksilöllisistä ja yhteisöllisistä prosessoinneista. Ongelman ratkaisemisessa käytetään hyväksi opiskelijan aikaisemmin hankittua olemassa olevaa tietoa, ryhmäkeskusteluja ja sitä kautta uuden tiedon etsimistä. (Eskelinen 2014:8)

Tekemällä oppiminen (learning by doing). Keskeistä on tekemällä oppiminen. Oppimisessa hyödynnetään erilaisia toiminnallisia opetusmenetelmiä, tarkkaa rajaa ei ole määritelty vaan oppiminen voi olla harjoittelua draaman, kädentaitojen tai leikin kautta. (OAMK)

Kokemuksellinen oppiminen (experienced learning). Tämän näkemyksen mukaan oppiminen etenee konkreettisia kokemuksia ja toimintaa reflektoiden kohti ilmiöiden teoreettista ymmärtämistä ja parempia toimintamalleja. Tässä näkemyksessä painottuu siis kokemusten ja elämysten sekä itsereflektion merkitys oppimisprosessissa (Anttila 2022)

Tutkiva oppiminen (exploratory learning). Tutkiva oppiminen on pedagoginen malli, jonka tarkoituksena on johdattaa oppijat osallistumaan asiantuntijayhteisöillekin tyypilliseen yhteisölliseen tiedon tuottamiseen. Mallissa korostetaan tarkoituksellista työskentelyä yhteisten ideoiden, sosiaalisten käytäntöjen sekä kollektiivisen tiedon kehittämiseksi. (Salovaara 2004)

Käänteinen oppiminen (flipped learning).  Sanalla ”käänteinen” viitataan vastakohdan omaisesti vallalla olevaan perinteiseen opetusmenetelmään, jossa opettaja ensin opettaa uuden asian oppitunnilla, jonka jälkeen opiskelijat jatkavat aiheen opiskelua kotitehtävänä. Käänteisen opetuksen tavoitteena on saada opiskelijat tutustumaan uuteen asiaan ensin itsenäisesti, minkä jälkeen asian käsittelyä jatketaan yhdessä oppitunnilla. Käänteinen opetus korostaa siten 1) opiskelijan omaa aktiivisuutta oppimisessa, 2) opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta ja 3) teknologian ja internet-resurssien käyttöä opetuksessa. (Wikipedia 2022)

Integratiivinen oppiminen eli integratiivisessa pedagogiikassa on kyse erilaisten asiantuntijuuden elementtien yhdistämisestä oppimisen ja työskentelyn aikana, esimerkiksi käytännön harjoitusten avulla tai soveltamalla teoreettista tietoa käytäntöön. (OAMK 2022)

Case-oppiminen eli oppijoille annetaan jokin aiheeseen liittyvä tapaus, jonka he ratkaisevat joko itsenäisesti tai ryhmässä. Kyse on tosielämän tilanteen eli tapauksen simuloinnista ja haasteen ratkaisusta. Ratkaisussa hyödynnetään aiemmin opittua ja/tai hankitaan uutta tietoa.

Viime vuosina tapahtunut digitaalisuuden lisääntyminen on vaikuttanut suuresti myös eri opetusmenetelmien käyttöön erilaisissa oppimisympäristöissä. Monilla aloilla kuten myös sote-alojen koulutuksessa hyödynnetään jo runsaasti digitaalisuuteen liittyvää oppimista. Perinteinen luokka- ja luento-opetus elää edelleen mutta sen rinnalle on muodostunut esimerkiksi itseohjautuvuuteen perustuvaa verkko-oppimista. Laadukasta ja oppijakeskeistä opetusta voidaan järjestää monin eri tavoin.

LÄHTEET

Anttila, Eeva (2022). Kokemuksellinen oppiminen.  Kokemuksellinen oppiminen – Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa (teak.fi)

Eskelinen, Tuula (2014). Ongelmaperustainen oppiminen ammatillisessa aikuiskoulutuksessa. Kehittämishankkeen mallipohja (theseus.fi)

OAMK (2022). Integratiivinen pedagogiikka yhdistää teorian ja käytännön hybridiympäristöissä oppimiseen – Oamk Journal

OAMK. Tekemällä oppiminen. Tekemällä oppiminen (oamk.fi)

Salovaara, Hanna (2004). Suomen virtuaaliyliopisto. Tutkiva oppiminen (oulu.fi)

Wikipedia (2022). Käänteinen opetus – Wikipedia

                                           

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

SATU HAMALI -OPETTAJUUDEN ANATOMIA part 3

 

 AJATUKSIA OPPIMISKÄSITYKSISTÄ, IHMISKÄSITYKSISTÄ …

 

Ammatillisessa opettajakoulutuksessa keskeistä on syventyminen eri oppimiskäsityksiin ja teorioihin niihin taustalla. Oman opettajuuden kasvunprosessi koostuu erilaisista tiedoista, taidoista, ajatuksista, näkemyksistä, ideologioista, filosofiasta... Olennaista on se, että jokainen opiskelija kasvaa omaan opettajuuteensa omaa polkuansa pitkin ja kerää reppuunsa itselleen niitä merkityksellisimpiä asioita matkan varrelta. Mitä eväitä kukin itsellensä reppuun kerää riippuu pitkälti aiemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta mutta myös elämänkokemuksesta sekä omista arvoista.

Itselläni, jolla peruskoulutus ja työkokemus on vahvasti kiinnittyneenä hoitoalaan, joka pohjautuu taas hoitotieteisiin, on olennaista käsitys ihmisestä holistisesta näkökulmasta, käsitys ympäristöstä, terveydestä ja hoitamisesta. Hyvin vahvasti taustalla vaikuttaa humanistinen ihmiskäsitys, joka voidaan määritellä ihmisen kunnioittamisena ja jokainen ihminen nähdään arvokkaana sekä yksilöllisenä, aktiivisena ja päätöksiä tekevänä. Ihmisellä on menneisyys, nykyisyys ja näkemys tulevasta. Ihminen on myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja vuorovaikutus on kahdensuuntaista molempiin suuntiin. Terveyttä voidaan määritellä esimerkiksi fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi tai näiden osa-alueiden tasapainotilana, jolloin ihmisen toimintakyky on mahdollisimman hyvä eri tilanteissa. Hoitotyöhön ja hoitotieteisiin liittyy olennaisesti myös terveyden edistäminen ja sen osana “empowerment” eli voimavaralähtöisyys, voimaannuttaminen. Hoitaminen sisältää kaikkea näitä em. asioita mutta myös kuntouttamista, toimenpiteitä ja sairauksien hoitoa ja ennaltaehkäisyä.

Omalla kohdallani uskon, että hoitoalan ja koulutuksen kautta saamani näkemykset ja arvot heijastuvat myös tulevaan opettajan työhöni. Toisaalta näen myös paljon yhteneväisyyttä hoitotieteiden ja kasvatustieteiden näkökulmissa. Ne näkökulmat, joita hoitotiede ja hoitotyö nostaa ei voida poissulkea kasvatustieteellisestä ajattelusta. Oppimisprosessissa on kyse kokonaisuudesta ja opettajan tulisikin nähdä oppija kokonaisuutena, johon vaikuttaa niin ympäristö, yksilöllinen terveydentila ja voimavarat sekä valmiudet oppimiseen.

Kasvatustieteet nostavat merkittävimmiksi oppimiskäsityksiksi ja ihmiskäsityksiksi behaviorismin, kognitivismin, konstruktivismin ja humanismin. Opettajaopinnoissa pohdimmekin tarkemmin erilaisia oppimiskäsityksiä sekä niihin liittyviä ihmiskäsityksiä. Erilaisten oppimiskäsitysten ymmärtäminen on pohja opettajuudelle ja pedagogiselle ammattitaidolle. Keskeisten oppimiskäsitysten erottaminen toisistaan on olennaista mutta ei aina niin yksiselitteistä, sillä ne myös linkittyvät toisiinsa ja uudemmat oppimiskäsitykset pohjautuvat esimerkiksi vanhempiin. Uudemmat oppimiskäsitykset ovat ikään kuin jalostuneet vanhemmista ja pyrkineet korjaamaan niiden heikkouksia. Itse koen kaikissa oppimiskäsityksissä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Omassa opettajuudessani en lähtisi sulkemaan mitään täysin pois omasta opettajuuden käyttöteoriastani vaan pitäisin eri oppimiskäsityksiä rinnakkain.

Behavioristisen ihmiskäsityksen ja oppimisteorian taustalla on ollut useita henkilöitä, jotka ovat vieneet behaviorismin ajattelua ja teoriaa eteenpäin.  Yksi tunnetuimmista oli venäläinen Ivan Pavlov (1849-1936), joka tuli tunnetuksi Pavlovin koiristaan ja koiriin liittyvistä kokeistaan. Pavlovin luoman klassisen ehdollistamisen esimerkki oli tilanne, jossa koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho sai koiran kuolaamaan ja kun koetta oli toistettu tarpeeksi usein, koira alkoi kuolaamaan jo pelkästä kellonsoitosta. Ideana oli, että erilaisella ärsykkeellä saadaan aikaan toiminta tai reaktio, joka ei kuulu opetetun yksilön normaaliin toimintaan.  Toinen behaviorismin kehittäjä ja eteenpäinviejä oli yhdysvaltalainen psykologian professori John B. Watson (1878–1958), joka tuli tunnetuksi ‘Albert-vauva’ kokeistaan. Kokeet ovat saaneet kyseenalaisen maineen ja saanut osakseen runsaasti kritiikkiä, jossa pienelle Albert-vauvalle tehtiin erilaisiin ärsykkeisiin liittyviä kokeita. Albert-vauva saatiin pelkäämään esimerkiksi rottia lisäämällä rotan tulemiseen samaan tilaan Albertin kanssa jokin kova ääni tai paukahdus. Pikkuhiljaa jo pelkän rotan näkeminen sai Albertin pelkäämään. Sama toistui myös muiden eläinten kohdalla.

Myös yksi behaviorismin kehittäjiä oli Edward Thorndike (1874–1949), joka kehitti konnektionismin eli S-R teorian. Eläinkokeissaan hän havaitsi, että toistuvan yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuvassa oppimisessa tietyt yhteydet sensoristen ärsykkeiden (S) ja niitä seuraavan käyttäytymisen eli reaktioiden (R) välillä vahvistuu tai heikkenee sen mukaan, mitä seurauksia käyttäytyminen saa. Sen sijaan B.F. Skinnerin (1904–1990) mukaan koulutuksella on kaksi päätarkoitusta: opettaa sekä verbaalisen että ei -sanallisen käyttäytymisen ohjelmistoja ja kiinnostaa oppilaita oppimaan. Skinner oli sitä mieltä, että oppijan tulee harjoitella käyttäytymistä oppiakseen uusia asioita. Skinner uskoi, että tehokkaan opetuksen on perustuttava positiiviseen vahvistukseen, joka on hänen mukaansa tehokkaampi muuttamaan ja vahvistamaan käyttäytymistä kuin rangaistus. Rankaiseminen voi tuottaa epäsuotuisaa käytöstä kuten ilkivaltaa ja poissaoloja. 

Kuten aiemmin esiteltyjen behaviorismin oppi-isien teoriat totesivat, että behaviorismissa olennaista on omien sisäisten ajattelu prosessien syrjään jättäminen ja keskittyminen olemassa olevaan. Ympäristö muokkaa käyttäytymistä niin että oppimiseen vaikuttaa ympäristö, ei niinkään oppija itse. (Ruohotie 2000, s.108) Behavioristisessa ajattelussa opettaja nähdään ikään kuin auktoriteettina, joka ylhäältä alaspäin kaataa tietoa oppijoiden päälle ilman, että oppijassa tapahtuu varsinaisesti minkäänlaista ajatteluprosessia ja asioiden käsittelyä.

Itse näkisin behavioristisessa oppimiskäsityksessä sen näkökulman positiivisena puolena, jossa oppija voi selkeästi esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen kautta saada oppia. Opettajan tulee kuitenkin luoda oppimistilanne turvalliseksi ja mielekkääksi, jossa oppija voi turvallisesti myös erehtyä ja näin virheiden pohjalta oppia ja analysoida saamaansa oppia aiheesta. On myös olemassa edelleen asioita, joita voi olla perusteltua opetalla ulkoa mikä liittyy juuri behavioristiseen ajatteluun. Monilla aloilla on esimerkiksi tiettyjä käsitteitä, malleja tai kaavoja, joita voi olla hyvinkin perusteltua opetella ulkoa. Perinteiset kertotaulutkin eivät tue pelkästään vaativampia matemaattisten taitojen omaksumista vaan auttaa myös arjessa monissa tilanteissa. Omalla alallani hoitotyössä kuten myös lääketieteen alalla on opeteltava tiettyjä lainalaisuuksia ulkoa, sillä esimerkiksi tilanteissa, joissa on toimittava nopeasti ihmishengen pelastamiseksi akuuteissa tilanteissa, tiedon on tultava nopeasti päätöksenteon tueksi ja usein ulkomuistista. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että pelkkä ulkoa muistaminen ei takaa oppimista vaan ensisijaisesti tulee ymmärtää asiayhteys sekä siihen liittyvät syy-seuraussuhteet.

Kognitiivisessa oppimiskäsityksessä on kyse siitä, miten ihminen prosessoi tietoa: oppiminen nähdään tiedon prosessointina. Oppija käsittelee erilaista tietoa aktiivisesti: tietoa vastaanotetaan, tehdään havaintoja, valikoidaan, taltioidaan, tulkitaan ja kehitetään aktiivisesti. Malli syntyi 1960-luvulla behavioristisen ajattelun vastineeksi, jossa ulkoisesta alettiin kiinnittämään huomiota enemmän oppijan ja ihmismielen sisäisiin ilmiöihin, kognitiivisiin prosesseihin.

Mielekäs oppiminen alkaa käytännön elämän ongelmista ja ristiriidoista. Oppijan mielessä syntyy tiedollinen ristiriita, kun hänen tietonsa ja taitonsa eivät riitäkään tilanteen hallitsemiseen. Oppija pyrkii ratkaisemaan ristiriidan joko hankkimalla uutta tietoa (assimilaatio) tai hän järjestää aiemman tiedon uudella tavalla (akkommodaatio). Oppimisen tuloksena syntyy jäsentyneitä ajatuksia sekä selittäviä periaatteita, joista muodostuu oppijalle toimintaa ohjaavia sisäisiä rakenteita ja malleja, skeemoja. Uuden tiedon omaksuminen nähdään aina riippuvaisena aikaisemmasta tiedosta. (JAMK 2021) Kognitiivinen oppimisajattelu pitää tärkeänä myös oppijoiden metakognitiivisten taitojen kehittämistä. Metakognitiivisilla taidoilla tarkoitetaan oman oppimisen kriittistä arviointia: miten oppii ja miten voi kehittää oppimistaan.

Kognitiivisessa oppimiskäsityksessä peruskäsitteitä ovat havainto, oivallus ja merkitys. Ihmismieli on aktiivinen ja ajatteleva tulkiten kokemuksia ja antaa merkityksiä tapahtumille. Suurin ero behavioristisessa ja kognitiivisessa oppimiskäsityksessä on kontrolliuskomuksissa, siinä missä locus of control sijaisee. Kognitiivisessa ajattelussa se on oppijassa itsessään, kun taas behavioristisessa ajattelussa ympäristössä. Oppimisen kannalta on olennaista informaation kytkeminen jo olemassa olevaan tietoon. Oppimisen tulee olla mielekästä, ulkoa opittu tieto ei kytkeydy tai ole sidoksissa kognitiivisiin rakenteisiin ja sen vuoksi unohtuu helposti. (Ruohotie 2000, s.110–111)

Itse koen kognitiivisen oppimiskäsityksen mielekkäänä juuri sen vuoksi, koska oppija on aktiivinen ja oppiminen perustuu ajatteluun ja oivalluksiin. Vierastan ajatusta siitä, että oppija nähdään passiivisena ja omat ajatteluntaidot eivät pääse käyntiin juuri missään oppimisen vaiheessa. Viittaan jo aiemmin mainitsemaani hoitoalaan tai lääketieteeseen, jossa esimerkiksi kognitiivisesta ajattelusta on suurta hyötyä. Esimerkkinä voi olla vaikkapa potilaan diagnoosin tekeminen kokeneen lääkärin ja vastavalmistuneen lääkärin välillä. Kokenut lääkäri on työssään kohdannut paljon potilaita ja noista kohtaamisista kertynyt runsaasti ’hiljaista tietoa’, joka auttaa työssä suoriutumisessa ja päätöksenteossa. Tärkeää on kuitenkin huomioida, että pelkkä kokemusperäinen tieto ei riitä vaan oppija tarvitsee myös riittävän määrän tavoitteellista valmentautumista ja muodollista opiskelua ns. formaalia tietoa. (Eteläpelto 2005, ss.147–153)

Konstruktivismin perusajatus on, että tieto on todellisuuden tulkintaa. Tieto sopii todellisuuteen, mutta ei ole sen kopio. Oppiminen on tiedon aktiivista konstruointia, ja oppiminen perustuu ihmisen uteliaisuuteen. Konstruktivistisen käsityksen mukaan tietoa ei voi sellaisenaan välittää oppijalle, vaan oppija on aktiivinen tiedon konstruoija eli tietorakenteiden muodostaja oppimisprosessissa. Oppija tekee informaatiosta oman tulkintansa ja luo tiedon konstruktionsa aikaisempien tietojensa ja kokemustensa pohjalta. Konstruktivismi edustaa oppimiskäsityksen muutosta tiedon kopioinnista tiedon rakentamiseen, muuntamiseen. (Anttila 2022)

Itse koen konstruktivistisen oppimisen varsin hedelmällisenä oppimisen kannalta, koska oppijan rooli on aktiivinen, ajatteleva ja oivaltava. Jokaisella oppijalla on iästä riippumatta menneisyys ja aiempia kokemuksia, jotka vaikuttavat oppimiseen. Opettajan tulee ottaa nämä huomioon ja tältä pohjalta kyetä muokkaamaan myös opetustapojaan ja menetelmiä oppijan tarpeiden mukaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Sosiaalinen konstruktionismi on eräs konstruktivismin suuntaus, jossa korostuu kielen merkitys ei siis yksilö eikä ulkoinen maailma.  Toisena perustavana lähtökohtana on kiinnostus ihmisten välisiin suhteisiin. Konstruktionistit ovat kiinnostuneita yhteistyöstä, konflikteista, merkityksistä, neuvottelemisesta, retoriikasta, rooleista sekä kielen tehtävistä ihmisten välisissä suhteissa. Sosiaaliseen konstruktionismiin perustuvassa pedagogiikassa korostuu sosiaalinen vuorovaikutus, yhteistoiminta, keskustelu, tulkintojen ja merkitysten vaihto, niistä neuvottelu, sekä tietoisuus erilaisista puhetavoista (Löytönen 2022).  Kaikkeen opettamiseen liittyy vahvasti vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot. Hyvillä vuorovaikutustaidoilla oppijan kohtaaminen helpottuu ja kohtaamisen taito on yksi olennaisimpia tekijöitä oppimisen prosessissa. Toisaalta vuorovaikutuksen ja keskustelun avulla opettaja kykenee ohjaamaan oppijoita ajatteluun, itseilmaisuun, harjoitellaan keskustelutaitoja sekä dialogia. Itse olen tottunut opiskelijana rooliin, jossa opettaja puhuu ja oppijat ovat hiljaa. Tämä käsitys muuttui pikkuhiljaa vasta ollessani ammattikorkeakoulussa hoitoalan opinnoissa. Tuolloin keskustelulle annettiin enemmän tilaa ja keskustelu nähtiin arvokkaana tapana oppia ja jakaa ajatuksia sekä oppia uutta. Nykyisissä opettajaopinnoissa keskustelulle on annettu aikaa ja siihen on kannustettu. Itse ajattelen, että keskustelu oppimisen keinona on oiva keino esimerkiksi jakaa tietoa sekä näkemyksiä haastavista ja vaikeista asioista. Esimerkiksi arvoihin ja etikkaan liittyvät kysymykset eivät välttämättä avaudu lukemalla kirjaa tai tutkimuksia, vaan keskustelun avulla asiaan voidaan saada täysin uusia ulottuvuuksia. Keskustelu on oppimisen tukena aktivoimassa oppijoita sekä motivoimassa oppimisprosessissa. Oppija saa tunteen osallisuudesta ja kokee merkityksellisyyttä.

LÄHTEET: 

Anttila, Eeva (2022) Konstruktivistinen oppimiskäsitys – Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa (teak.fi)

Eteläpelto, Anneli - Tynjälä, Päivi (2005). Oppiminen ja asiantuntijuus. WSOY

JAMK (2021). Oppimiskäsitykset. 

Löytönen, Teija (2022). Sosiaalinen konstruktionismi – Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa (teak.fi)

Ruohotie, Pekka (2000). Oppiminen ja ammatillinen kasvu. WSOY.

 

 

 

 

 

 

 

SATU HAMALI -OPETTAJUUDEN ANATOMIA part 2

 

MILLAINEN MINÄ OLEN IHMISENÄ JA OPETTAJANA?

Opettajuuden yksi keskeisistä ammattitaitovaatimuksista ja ammattipätevyyksistä on reflektiotaidot ja itsetuntemus. Opeopinnot tarjosivat mahdollisuuden itsetutkiskeluun, itsetuntemuksen kehittämiseen ja omien reflektiotaitojen parantamiseen. Itsetuntemuksen kautta tulemme tietoiseksi omista vahvuuksistamme ja kehittämistarpeistamme. Kun ”tiedostamme” itsemme ajattelen, että tuolloin opettajana on enemmän työkaluja käytössä erilaisissa tilanteissa. 

Opettajan työ on työn suorittamista omalla persoonalla ja kohtaamisten kautta. Väistämättä ajaudumme tilanteisiin, mitkä eivät ole aina mieluisia ja joudumme ajoittain epämukavuusalueelle ja kohtaamaan omia ennakkoluuloja sekä pohtimaan omia arvoja. Tällaisissa tilanteissa itsetuntemus antaa mahdollisuuksia selviytyä myös hankalista tilanteista. Teemme työtämme persoonalla mutta ennen kaikkea oman ammattiroolin kautta. Kun olemme tietoisia itsestämme, pystymme ennakoimaan tilanteita sekä reagoimaan ja toimimaan eri tilanteissa niiden edellyttämällä tavalla. Itsetuntemus käsitteenä voidaan määritellä monin tavoin mutta itseäni viehättää esimerkiksi Keltinkangas-Järvisen ajattelu itsetuntemuksesta elämänhallinnan kautta. Meidän tulee ymmärtää miksi arvostamme tiettyjä asioita, ja mitkä tekijät ovat muovanneet meistä sellaisia kuin olemme. Myös oman menneisyyden tunteminen on tärkeää. (Sorvisto ym. 2018:10) Itsetuntemus voidaan nähdä ymmärryksenä itsestämme, arvoperustasta, omien tavoitteiden ja tarpeiden tunnistamista. Se on myös omien tunteiden ymmärtämistä ja käsittelyä mahdollisimman hyvin.

Reflektiolla tarkoitetaan omien tunteiden, odotusten ja ajatusten tunnistamista, ilmaisua ja käsittelyä. Reflektio kehittää ajattelutaitoja. Reflektion avulla myös yhdistämme teoriatietoa ja käytäntöä ja näin syvennämme oppimista. Reflektion avulla analysoimme oppimista, tunteitamme ja käyttäytymistä. Reflektion taustalla on ajatus asioiden liittämisestä laajempaan kokonaisuuteen ja opittujen asioiden peilaamista aiempiin kokemuksiin.

Reflektiivinen ajattelu liittyy metakognitiivisiin tietoihin ja taitoihin eli kykyyn arvioida omaa oppimista, ajattelua ja tietoja sekä ominaisuuksia oppijana. Lisäksi siihen kuuluu kyky arvioida omaa osaamista ja huomioida omat rajoitteet sekä tunnistaa lisätiedon tarpeet. Reflektiotaidot ovat yksilöllisiä mutta niitä voidaan kehittää. (Saaranen ym. 2018: 141) Koen, että opeopinnoissa omat reflektiotaitoni ovat parantuneet, sillä reflektiota on tapahtunut koko opintojen ajan eikä vain johonkin tiettyyn tapahtumaan tai tilanteeseen liittyen. Reflektio oli itsessään minulle tuttu käsite jo aiemmista opinnoista ja työkokemuksen kautta, sillä hoitotyössä reflektiolla on olennainen merkitys sekä oman työn ja yleisten työmenetelmien kehittämisessä ja eteenpäinviemisessä. Se ei kuitenkaan ollut aina säännöllistä, joten reflektio ja reflektiotaitojen merkitys osana omaa opettajan ammatillista kasvua on saanut uuden ja syvemmän merkityksen näiden opintojen aikana.

Itsetuntemukseen liittyen tein itselleni myös persoonallisuustestin “Asianajaja”-persoonallisuus (INFJ) | 16Personalities ja tuon testin tuloksena sain itselleni vastauksen olevani asianajaja -persoonallisuus. Hyvin monet kohdat tuossa testissä osuivat oikeaan, ehkä hieman pelottavankin oikeaan. Testin mukaan olen myötätuntoinen, pehmeästi puhuva ja empaattinen. Tyypillistä on syvään juurtuneet uskomukset, arvot ja kyky toimia päättäväisesti saadakseen haluamansa. Olen myös auttaja, joka on luonteeltaan introvertti mutta kuitenkin kykeneväinen muodostamaan vahvoja, merkityksellisiä yhteyksiä muihin ihmisiin. Nautin muiden auttamisesta, mutta tarvitsen myös aikaa ja omaa tilaa latautumiseen. Olen myös idealisti, joka ei tyydy vain toivomaan tai unelmoimaan maailman muuttamista vaan pyrkii sitä myös toteuttamaan. Järjestäytynyt luonne pyrkii organisoimaan, hallitsemaan ja suunnittelemaan. Toisaalta luonteessa esiintyy emotionaalisuus ja loogisuus sekä päätöksenteon taustalla huomioida tunteet unohtamatta kuitenkaan olemassaolon hyviä ja huonoja puolia sekä realismia. Vahvuuksia ovat herkkyys aistia muiden tarpeita, luovuus, tulevaisuusorientoituminen, syvien ihmissuhteiden vaaliminen, idealismi ja elämän tarkoituksen pohtiminen. Heikkouksia ovat joskus liiallinen herkkyys, vaikea tutustua, liian korkeat odotukset, itsepäisyys ja vastakkainasettelun välttely.

Mielestäni vastaavanlaiset persoonallisuustestit ovat oiva lisä itsereflektioon ja itsetuntemuksen syövereihin sukeltamisessa. Ne voivat antaa itsestään uusia näkökulmia, joita ei ehkä tajunnut tai ymmärtänyt olevan olemassa. Itselleni on ollut aina haaste sanoittaa itseään muille ja myös itselleen ääneen. Minun on helpompaa arvioida ja analysoida muita mutta itsensä arvioiminen varsinkin positiivisessa mielessä on ollut hankalaa. Opettajan roolissa sekä palautteen antaminen ja sen saaminen on kuitenkin olennaista oman kehittymisen kannalta. Joskus palautteen pyytäminen tuntuu pelottavalta, erityisesti jos kokee kriittisen palautteen liian vahvana, joka menee ”ihon alle”. Opettajana se tulisi kuitenkin kestää ja pyrkiä kasvattamaan itsellensä paksu nahka siinä mielessä, että antaa itselleen mahdollisuuden kehittyä ja tulla paremmaksi. Opettajina emme ole koskaan valmiina ja varsinkaan minä itse, sillä olen vasta opettajuuden alkutaipaleella ja ensiaskeleet ottanut. Opettajuus vaatii hyvien reflektiotaitojen ja itsetuntemuksen lisäksi myös vahvaa itseluottamusta ja itsetuntoa.

Opeopintojen aikana olen myös pohtinut erilaisia kysymyksiä kuten: Mitä oppiminen on ja miten me opimme? Miten minä itse opin? Ajattelen, että oppiminen on monimutkainen prosessi, joka muuttuu koko elämämme ajan. Se on ikään kuin taito, joka kehittyy ja johon pystymme myös itse vaikuttamaan. Psykologian näkökulmasta oppiminen on toiminnan melko pysyvää muutosta, joka perustuu kokemukseen. Oppimisprosessiin vaikuttaa eri tekijät kuten biologinen perusta, muistin toiminta, oppijan piirteet, kuten temperamentti tai sinnikkyys sekä muiden ihmisten ja kulttuurin vaikutus oppimiseen. Oppimiseen vaikuttaa myös oppimisympäristö, jossa olemme ja elämme. Oppimista tapahtuu kaikkialla. (Peda 2023.) Rauste-Von Wright ym. (2003) kuvaa oppimista monimuotoiseksi tapahtumaksi, joka kytkeytyy aina toimintaan ja palvelee sitä. Oppiminen auttaa sopeutumaan maailmaan ja oppimisen kautta saamme uusia elämänhallinnan keinoja. Motivaatio on keskeistä oppimisessa sekä oppiminen sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. (Rauste-Von Wright 2008:56–60.)

Opettajana on tärkeää tunnistaa myös omat vahvuudet ja heikkoudet oppimisen prosessissa. Se mikä edesauttaa itseä oppimaan, ei välttämättä toimi toisella. Jos ajattelen omaa tyyliäni tai tapaani oppia uusia asioita niin siinä selkeästi nousee esiin tekeminen, asioiden käytännössä harjoitteleminen ja kokeminen. Sen lisäksi minulle on tärkeää luoda mielessäni syy-seuraussuhteita, luomaan asioista kokonaiskuva. Opin myös visuaalisesti kuvien ja kuvioiden kautta. Erilaisten tunteiden mukaan liittäminen auttaa myös oppimaan uusia asioita. Olennaista itselleni on myös motivaatio ja aito kiinnostus opiskeltavaan aiheeseen.

Oppiminen on monitasoista. Se voi olla ulkoa opettelua, ajattelua, asioiden tiedostamista, ymmärtämistä, soveltamista, hahmottamista tai asioiden sisäistämistä. Itselleni sopii parhaiten asioiden ymmärtäminen ja niiden soveltaminen käytäntöön. Oppijana olen visuaalinen, auditiivinen kuin kinesteettinenkin. Vahvin näistä kuitenkin visuaalisuus. Olen pohtinut myös motivaation merkitystä osana oppimista ja näiden opeopintojen aikana sen merkityksen ymmärtäminen osana oppimista on syventynyt. Motivaatio on itse asiassa hyvin ratkaiseva tekijä uuden asian oppimisessa ja opettajalla on myös suuri merkitys siihen, miten hyvin tai huonosti hän kykenee oppijaa motivoimaan opinnoissa eteenpäin tai innostumaan aiheesta. Toki motivaation taustalla vaikuttaa moni muukin asia kuten oppijan oma elämäntilanne, oppimisympäristö, sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus, omat mielenkiinnon kohteet, arvot, aiemmat tiedot ja oma elämänhistoria. (Ruohotie 2000:81) Uskon kuitenkin, että opettajan rooli motivaation herättämisessä on olennainen, tapa ja tyyli kuinka opettaja opettaa. Opettaja on myös esiintyjä, joka voi läsnäolollaan innostaa tai karkottaa oppijaa. Osana opettajan työtä on myös selvittää mahdollisia esteitä oppimiselle, joskus kyse voi olla pelkästään oppijan omassa elämäntilanteessa tai kyse on oppimisvaikeudesta mikä vaikeuttaa motivaatiota.

Omasta tavastaan oppia ja erilaisten oppimistyylien tiedostaminen omassa opettajuudessaan antaa mahdollisuuden rakentaa itselleen työtapoja, joita kokee itselleen tärkeiksi ja itselle merkityksellisiksi.  Toisaalta ymmärrys siitä, että oppijoina olemme kaikki erilaisia, tukee opettajaa rakentamaan monipuolisia ja erilaisia opetuskokonaisuuksia huomioiden eri tavat oppia.  Hyvä opettaja pystyy luovimaan erilaisten tyylien ja tapojen välillä, joka tarjoaa jokaiselle oppijalle jotakin. 

Olemme opeopinnoissa pohtineet myös kuinka omassa opettajuudessa voi kehittyä. Olennaista on tietysti oman substanssiosaamisen sekä siihen liittyvien tietojen ja taitojen ylläpitäminen sekä ajan hermoilla pysyminen. Esimerkiksi oma alani sosiaali- ja terveysala on hyvin nopeasti kehittyvä ala, joka tuottaa jatkuvasti uutta tutkimustietoa sekä hoitotieteestä että lääketieteestä. Nopeasti kehittyvä ala haastaa myös opettajaa pysymään kyydissä mitä tieteessä ja tutkimuksessa tapahtuu niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Tärkeää on myös huomioida nopeat työelämän muutokset ja niiden vaikutukset opetuksen sisältöihin ja opetuksen järjestämiseen. Jämähtää ei siis saa. Oman kehittymisen kannalta tärkeää on myös aika ajoin siirtyä omasta kuplastaan epämukavuusalueille ja haastaa itseään ja tarttua haasteisiin. Opettajuus on myös moniammatillista yhteistyötä ja yhteistoimijuutta. Työskentelemällä eri suuntiin eri sidosryhmien kanssa saamme uusia tietoja ja taitoja oman opettajuuden kehittämiseen ja näköalojen laajentamiseen.

LÄHTEET: 

Rauste – Von Wright, Maija-Liisa ym. (2003). Oppiminen ja koulutus. WSOY.

Ruohotie, Pekka (2000). Oppiminen ja ammatillinen kasvu. WSOY. 

Saaranen, Terhi ym. (2018). Terveysalan opettajan käsikirja. Tietosanoma. 

Sorvisto. Hannariina ym. (2018. Kohti parempaa itsetuntemusta – Itsetuntemuksen määritelmä, merkitys ja hyväksi koetut menetelmät itsetuntemuksen kehittämiseen ohjaajien näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Kasvatustieteiden laitos. Jyväskylän yliopisto. Gradu (1).pdf (jyu.fi)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

SATU HAMALI -OPETTAJUUDEN ANATOMIA part 1

 

MILLAINEN ON HYVÄ OPETTAJA? 

Hyvän opettajan määritelmä ei ole yksinkertainen. Aiemmin ajateltiin opettajaa tiedon lähteenä ja jakajana. Nykyään (onneksi) opettaja nähdään myös esimerkiksi kasvattajana ja ohjaajana. Opettajan ei tarvitse olla kaikkitietävä vaan myös erehtyväinen ja oppija itsekin. Itse ajattelen, että hyvä opettaja on asiantunteva, ajassa oleva, kannustava, kärsivällinen, empaattinen, vuorovaikutuksellinen, tavoitteellinen, reilu, suunnitelmallinen, kyky kohdata oppijansa… Sopivia adjektiiveja hyvään opettajuuteen on monia.

Pohdimme eräällä opeopintojen lähipäivällä aihetta tarkemmin ja erityisesti kysymyksiä: Mikä sai itseäni innostumaan opetuksesta ja millaisia piirteitä opettajassa oli, joka sai motivoitumaan ja kiinnostumaan opetuksesta jossakin omassa elämänvaiheessa? Teimme harjoituksen aiheeseen liittyen mentimeterillä ja erilaisia määreitä nousi ryhmässä kattavasti esiin kuten kannustaminen, selkeys, innostuneisuus, rauhallisuus, asiantuntijuus, hyvä substanssiosaaminen, vuorovaikutus…

Kun pohdin aiempia omakohtaisia kokemuksia ollessani vielä oppijana niin peruskoulussa, lukiossa kuin korkeakoulussakin niin varmasti kaikkia em. piirteitä nousi esiin myös omissa positiivissa oppimiskokemuksissa enemmän tai vähemmän. Se kuitenkin itselleni on elävästi jäänyt mieleen yläkoulusta ja lukiosta, jossa historian opettaja sai omalla innostuneisuudellaan ja loistavalla esiintymisellään ihastumaan oppiaineeseen, jota aiemmin olin lähes vihannut. 

En usko, että opiskelutaidoissani olisi tapahtunut suurtakaan muutosta suuntaan tai toiseen vaan keskeistä oli juuri opettajan rooli siinä, kuinka sai minuunkin tartutettua aidon kiinnostuksen aiheeseen. Numeroni kokeissa paranivat oleellisesti usealla numerolla ja tiedonjyvä pääsi mielessäni kasvamaan yhä vain suuremmaksi, joka jatkui koko lukioajan. Siitä asti kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin juurtui itseeni. Jollakin tapaa oli inspiroivaa nähdä opettajalla niin suuri motivaatio omasta opetettavasta aineesta ja oli vaikea kuvitella millaiseen oppijaan se ei tarttuisi positiivisesti. 

Itse koen, että opettajan rooli on hyvin merkityksellinen siinä miten onnistuu oppijoissaan innostuksen herättämään tai toisaalta sen latistamaan. Opettajan tehtävä ei ole antaa suoria vastauksia vaan laittaa oppijat ajattelemaan, pohtimaan, oivaltamaan ja myös kyseenalaistamaan jopa kritisoimaan. Kun syntyy ajattelua, tapahtuu myös oppimista. Se mitä kukin oppii, riippuu hyvin pitkälti taas oppijan valmiuksista, taidoista, ympäristöstä jne. Opettaja voi laittaa ensimmäisen aallon liikkeelle oppimisen prosessissa ja tukea myös matkan varrella mutta oppijasta itsestään on myös hyvin paljon kiinni, kuinka pitkälle haluaa oppimistaan viedä. Itse ajattelen, että oppiminen on monien tekijöiden summa ja yksistään opettaja edes loistavilla pedagogisilla taidoillaan ei voi tehdä jokaisesta oppilasta huippuosaajaa.

Mieleeni tulee myös monien julkisuudesta tuttujen henkilöiden esiin tuoma arvostus ja kiitollisuus aiempia opettajiaan kohtaan, tästä esimerkkinä brittiläisen laulajan Adelen antama tunnustus omalle äidinkielen opettajalleen kesken konserttiaan Lontoossa 2021, jonka hän pyysi lavalle kanssaan. Tuttua on myös monien urheilijoiden antama suitsutus omalle valmentajalleen, kun kultamitali tai pokaali on saavutettu. Yhtä lailla olipa kyseessä erityistä tukea vaativa oppija tai erityislahjakas lapsi tai nuori, jotta oppija pääsisi eteenpäin oppimisessaan, se vaatii onnistuneen pedagogisen suhteen oppijan ja opettajan välille. En osaa sanoa minkä muun ammattikunnan edustaja voisi omalla vaikutuksellaan aikaansaada niin lähtemättömän vaikutuksen oppijaansa, joka mahdollisesti voi muuttaa koko henkilön elämänsuunnan. Tarinat, joita kuulee kertovat, että opettaja on mahdollistanut oppijalleen ikään kuin siivet, joiden avulla oppija on päässyt lentoon tai löytänyt oppijassaan sen potentiaalin, josta oppija ei itse ollut edes tietoinen.

Kiteytän seuraavasti käsitykseni hyvästä opettajuudesta: 

Opettajalla tulee olla riittävät pedagogiset tiedot ja taidot mutta erityisesti halu opettaa, välittää ja olla aidosti kiinnostunut oppijastaan. Opettaja ei lannista vaan haluaa nähdä oppijan potentiaalin ja viedä tätä eteenpäin. Opettajalla on kyky olla läsnä, tässä ja nyt, mutta ymmärrys menneisyydestä sekä visio tulevaisuudesta samaan aikaan.